Olenpa näköjään ollut äärimmäisen laiska kirjoittamaan. En oikein tiedä, mitä tässä nyt pitäisi sanoa elämästään. Tai ainakaan sellaista, mikä kattaisi tämän tyhjän palasen.

Olen edelleen tavattoman rakastunut. Oikeastaan se on ainut merkityksellinen asia elämässäni. En olisi koskaan uskonut, että jonkun ihmisen kanssa voi olla hyvä olla kuukausi toisensa perään, jotenkin vainoharhaisesti olen odottanut jatkuvasti tämän tunteen loppuvan tai toisen kyllästyvän minuun. Varsinkin jälkimmäisen ahdistuksen päässä pyörittely ahdistaa, se ettei vain osaa elää ja olla tyytyväinen vaan koko ajan miettii, että mitä jos se toinen lakkaakin tykkäämästä, mitä mieltä missään sitten enää on.

Olen myös edelleen sisäisen tyhjyyden riivaama. Minulla ei ole siihen mitään syytä, asiat elämässäni ovat paremmin kuin monella suomalaisella (globaalista mittakaavasta nyt puhumattakaan) ja silti minusta tuntuu, että minulla ei oikeastaan ole mitään oikeaa syytä olla olemassa - hetkellisiä nautintoja ja velvollisuuksia kyllä, mutta ei mitään mikä lähtisi omasta sisäisen merkityksellisyyden kokemuksestani. Rakastaminen ei ole syy olla olemassa (paitsi myötätunnosta rakastaan kohtaan). Ei sillä, ettenkö pelkäisi hysteerisesti ja vainoharhaisesti myös kuolemaa, joten ei kannata hätääntyä siellä.

Yritän opiskella. Aloitin kaksi kurssia, jotka minulta ovat jääneet kesken aiemmin, toinen kerran ja toinen kaksi. Yritän saada ne käytyä. Lisäksi olen lukenut kahteen kirjatenttiin joista toinen on ylihuomenna (minulla on vielä 75 sivua lukematta).

Samuli voi hyvin ja kävelee nykyään. Lisäksi hän osaa muutamia sanoja kuten lamppu, pappa, kukka ja leipä. Eli aika tavallista reilun vuoden ikäisen menoa. Minusta se tietenkin tuntuu valtavan hienolta ja ihmeelliseltä. Samuli on myös äärettömän vilkas ja pyrkii kiipeämään kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Vanhempieni mukaan minä en ollut yhtään samanlainen. Välillä toivon, että osaisin jotenkin enemmän olla täydellä sydämellä Samulin kanssa, ihan liian usein hautaudun vain tenttilukemisiin ja yritän jotenkin puolinaisesti siinä sivussa viihdyttää häntä. Elämän ja opiskelun arkea tämä kai on, mutta silti siitä tulee huono omatunto - tuntuu, että kun on lapsen tähän maailmaan saattanut niin pitäisi jotenkin antaa kaikkensa, että kaikki "omat" jutut ovat itsekkyyttä jotka taatusti vahingoittavat lähinnä sitä lasta. Pitäisi kai vähän päästä moisesta itseruoskinnasta.

Olemme hakeneet asuntoa, mutta siitä ei ole kuulunut mitään.

Liityin FaceBookin jäseneksi vaikka en näe siihen suurempaa pointtia (paitsi ajan tuhlaaminen). Onhan se äärimmäisen kiehtova formaatiltaan.

Nyt täytyy mennä nukkumaan, huomenna taas Helsinkiin. En lupaa kirjoittaa yhtään säännöllisemmin tänne, mutta olisihan se kivaa toisaalta jos siihen pystyisi.

Kesä on ihana, puistoilua, lämpöä, aurinkoa... Ja olen edelleen aivan hirveän rakastunut (eikä minusta oikeasti ole koskaan aikaisemmin tuntunut tältä).

Silti minua masentaa ja ahdistaa ja nukun huonosti ja tuntuu, että elämässäni ei ole oikeastaan mitään muuta todellista josta pystyisin iloitsemaan ihan oikeasti ja aidosti kuin tuo toinen.

Loppukesästä pitäisi alkaa etsiä asuntoa. Syksyllä pitäisi yrittää opiskella. En tiedä, saanko mitään aikaan.

Oudon tuntuista. Vaikka emme me mitenkään äiteinpäivää ole viettäneet, kakkua piti tehdä, mutta jäi sekin... lähinnä vaan onniteltiin äidin kanssa toisiamme aamulla. Ei sillä, että olisin oikeastaan mitään kaivannutkaan, minussa herättävät kaikenlaiset juhlapäivät (varsinkin itseeni kohdistuvat) enemmänkin kiusaantumista kuin karnevaalihenkeä.

Vappu sujui ihan rauhallisesti ja mukavasti. Aattona istuskelimme puistossa niin kauan kuin pystyimme (eli noin reilun tunnin, tuuli oli hyytävän kylmä), sen jälkeen kävimme pizzalla ja vierailulla yhden tutun luona, sieltä sitten suuntasimme kotibileilemään. Aika rauhallisesti sujui ilta, poistuimme paikalta ennen kuin muut suuntasivat baariin. Aamulla herättiin (melkein) virkeinä, kuunneltiin työväenlauluja ja maalattiin marssille kyltti, jossa luki "Minä olen Napoleon. Takanani on armeja. Ettekö näe sitä. Mitä?" (joo, tuon kirjoitusvirheen kanssa). Marssimisen jälkeen piknikkeiltiin hetkinen anarkistisella vapputorilla Kaisaniemessä, sitten suunnattiin Kaivariin missä oli ihan liikaa ihmisiä ja ainakin minusta silti hieman laimea meininki. Kylttimme kyllä herätti ihan kiitettävästi huomiota. Kun puistossa tuli kylmä, mentiin käymään vielä jossain läheisessä baarissa juomassa ylihintaista olutta, sitten palattiin Kallioon ja käväistiin vielä Exoduksessa (minne unohdettiin tuo kyltti).

Nyt olen taas ollut täällä Kokemäellä viikon verran. Ei mitään kummempaa raportoitavaa, lähinnä olemme Samulin kanssa puuhanneet aika arkipäiväisiä, välillä olen Samulin päiväunien aikana käynyt pyörälenkillä. Vaikka ihan mukava varmaan välillä viettää tylsän säännöllistä elämää ja syödä hyvin. Ihan hirveä ikävä tosin on yhtä ihmistä, emme sinä aikana kun olemme tunteneet ole koskaan olleet näin kauaa erossa toisistamme kai. Minä vaan tykkään siitä ihan tosi kovasti, en oikeastaan edes ymmärrä täysin minkä takia. Tai siis sen takia, että se on ihana ja hieno ihminen ja vielä äärettömän söpökin. Mutta en tajua miten tämä nyt näin meni, aluksi kun vain tuli hoettua, että en minä oikein koskaan ole seurustellut kenenkään sen tyylisen ihmisen kanssa eikä varmaan oikeasti sovita toisillemme muuten kuin kavereina. Mutta joo, eipä kai tässä nyt parin kuukauden jälkeen vielä pitäisi juhlia, mutta kovin onnellinen olen ainakin tuosta ihmisestä.

Muuten mieliala on tiettyjen (mitenkään ihmissuhteisiin liittymättömien) ristiriitojen takia aika murheellinen ja ahdistunut. Tuntuu, että jotenkin sitä on tilanteessa, mistä ei ratkaisuksi löydy sellaista ulospääsyä, joka ei aiheuttaisi toiselle osapuolelle huonoa mieltä. Toivon, että asiat jotenkin järjestyisivät... Sinällään ne ehkä järjestyvätkin jos syksyllä saan isomman asunnon Helsingistä ja pystyn olemaan siellä enemmän. Nykyinen kämppä ei vain oikein sovellu järjellisesti lapsen kanssa elämiseen ja ei minulla muutenkaan siellä ole oikein voimia/halua olla.

Samulilla on kaikki hyvin. Hän liikkuu kovin, pystyasennossakin esineitä pitkin. Ja pyrkii syömään/repimään/pudottamaan kaiken tielleen osuvan. Onhan se mukavaa toki, että hän on eläväinen ja vilkas, mutta välillä perässä juoksentelu on hivenen rankkaakin. Tosin meillä on myös päivärytmi onneksi jotenkin vakiintunut ja siihen kuuluvat parit 1-2 tunnin päiväunet, joiden aikana saan hiukan hengähtää. Samuli syö myös hyvin, eilen maisteltiin ensimmäistä kertaa tofua ja se tuntui kelpaavan. Muutenkin on ruokavalio aika monipuolinen (kasvis sellainen), oikeastaan enää maitotuotteet eroavat omista syömisistä... sitten kun hän niitäkin pystyy syömään niin varmaan melko paljon helpottuu tuo ruoanlaittokin.

Olen jälleen viettänyt viikonlopun kotona ja tänään palailen taas Helsinkiin. Tämä meni yllättävän vaivattomasti ja ilman suurempaa riitaa. Oikeastaan ihan mukava tunnelma paitsi että yleinen mieliala on jotenkin hyvin ahdistunut. Elämä tuntuu olevan jotensakin nyt umpikujassa. Tai ehkä tienristeyksessä. Jokatapauksessa olen vain hyvin hukassa, en oikein tiedä mikä kannattaisi, opiskelu, elämäntaiteilu vai jokin siltä väliltä. En oikein tiedä mikä tähän auttaisi, tuntuu hirveän raskaalta yrittää lähteä selvittelemään jotain psykologille pääsyä tms kun jotenkin suhtaudun skeptisesti mahdollisuuksiini muuttua... tällainen päättämätön ja hukassa minä olen aina ollut, välillä se tulee vain enemmän esiin.

Niin, tämä olisi ehkä pitänyt kertoa ensin, mutta tämän kaiken lisäksi taidan olla rakastunut. Kaipa tähän pitää ikuisena pessimistinä laittaa joku "kaikki kuitenkin menee päin helvettiä"-varaus. Yleensä asiat eivät ole kuitenkaan tuntuneet sujuvan näin mukavasti että olisin viihtynyt jonkun seurassa jatkuvasti ahdistumatta ja olisi vielä tekemistä ja puhumistakin. Ollaan jo puolittain humoristisesti suunniteltu häitäkin.

Eipä kai sitten paljon muuta. Ne tuparit, mistä viimeksi puhuin, sujuivat oikein kivasti, ruoka oli älyttömän hyvää ja muutenkin oli perin hauskaa. Olin loppuillasta ehkä hivenen rehakkaalla päällä, joskaan en nyt erikoisen negatiivisessa mielessä. Kotiin lähtiessä eksyimme johonkin rakennustyömaalle ja harhailimme ties kuinka pitkään jossain Sörnäisten rantatien vaiheilla. Lopulta saimme kyydin takaisin Kallioon joltain ystävälliseltä putkiasentajalta (!).

Kaipa minä tästä taas sitten lähden. Saa nähdä miten kaikki sujuu, vappu on kohta tulossa, ei mitään suunnitelmia oikein senkään suhteen. EuroMayDay houkuttaisi varsinkin musiikillisen puolen johdosta, mutta jotenkin mahdottomasti ärsyttää ajatus että koko jutusta tulee joku uusi Smash Asem ja parhaassa tapauksessa päädyn viettämään vappua putkaan. No, marssille täytyy ainakin päästä, suunnittelen rahtaavani tuon tulevan puolisonkin mukaan kun ei ole kuulemma koskaan marssinut. Samuli varmaan on mummolassa, se vähän harmittaa kun olisin halunnut viedä marssille... mutta ehkä sitten ensi vuonna, enemmän se kai nyt olisi minulle ollut tärkeää. (Olemme Samulin kanssa kyllä olleet jo yhdessä Ungdomshuset-miekkarissa joten ei hän ihan ilman aktivistikasvatusta ole jäänyt.)

Helsinkiin! En tiedä, hassu minä kun aina elelen nämä Kokemäkihetket niin poispääsyn odotuksessa. Ei täällä mitään vikaa ole, vähän yksinäistä, mutta hyvät mahdollisuudet olisi vähän rauhoittua ja ajatella elämää. Mitä toki olenkin tehnyt, mutta siinä sivussa olen miettinyt, kuinka monta päivää vielä ennen kuin pääsen hyppäämään junaan. Ehkä se johtuu niistä satunnaisista ristiriidoista mitä täällä välillä nousee esiin.

Olen miettinyt aika paljon omaa käytöstäni, eristyisesti suhteessa yhteen ihmiseen. En vain voi käsittää, miksi kummassa käytökseni muuttuu ajoin täysin typeräksi, lapselliseksi ja sekopäiseksi hänen seurassaan. Kun haluaisin vain olla oma (muka valloittava) itseni... en haluaisi riehua, kiroilla ja sekoilla. Vaan haluaisin vaan olla. Mutta ei. En vaan osaa.

Niin, eipä tässä kai kummempia, huomenna luvassa erään toverin tuparit, joissa toivottavasti on hauskaa. Ei varmaan mitään sen kummempaa. Sunnuntai menee varmaan lepäillen, maanantaina tentti. Johon olen lukenut melkoisen epämääräisehkösti. No joo, täytyypi nyt toivoa että olen kiltti ja fiksu sitten, ettei taas tarvitse keräillä ympäriinsä singahtaneita kännykän ja henkisen tasapainon palasia.

Kuuntelen pitkästä aikaa Ajattaraa. Tai olen minä sitä Helsingissä kuunnellut pintapuolisesti, mutta nyt täytyi hakea koneelle. Onhan tämä aika mainiota aggressioidenpurkumusiikkia vaikka hivenen liian rujoa säännöllisempään kuunteluun.

...Hengissä ollaan. Kokemäellä taas, viikon verran kai. Reilussa kahdessa viikossa olen taas elänyt enemmän kuin edes kuvittelin olevan mahdollista. En oikein tiedä, onko kyse elämisestä positiivisessa mielessä, sen verran kosmisen hulluuden syövereitä tuli kolkuteltua. Mutta hauskaa on ollut. Ainakin 76% ajasta.

Se hölmön ihastumiseni suhteen asiat eivät kai oikein toimineet. Helsinkiin päästyäni sekoitin asioita aika pahasti, sen jälkeen sekoitin niitä lisää. En nyt oikein tiedä mitä sitten, yhdessä viihdytään välillä mutta eipä kai tästä mitään tule. Sinällään ahdistaa kun tuntuu, että lähdin asioihin jotenkin vähän sydämellä ja sielulla mukaan. Jonkinmoisessa toivossa elelen kai kun en osaa irtikään päästää.

En oikein tiedä mitä Helsinki-menosta pitäisi muuten sanoa. Kaikkea muuta kuin tervehenkistä, liian vähän ruokaa ja unta, yöllisiä avautumisia, Alice In Chainsia ja varsinkin loppua kohden liikaa kummallisia tajunnantiloja. Rahaa kului enemmän kuin sitä kuukaudessa putoilee tilille. Uuden kännykänkin jouduin hankkimaan kun vanha koki yllättäviä vaurioita. Perjantaina tänne vanhemmille tullessa olo oli kuin leijuisi metrin maanpinnan yläpuolella. Mutta puistossa istuttiin ja kesä tuntuu tulevan ainakin pääkaupunkiseudulle. Kaikesta huolimatta minulla on jotenkin hölmön positiivinen ja onnellinen olo. En tiedä, pitäisikö olla olematta. Kuitenkin odotan jo lauantaita, että pääsee taas tuonne.

Samulille kuuluu hyvää. Hän syö hurjan paljon ja konttaa ympäriinsä ihan hullua vauhtia. Tuntuu, että hän on kaikin puolin muutenkin maailman fiksuin lapsi, mutta niin kai vanhemmat aina ajattelevat.

Harmittaa kyllä oikeastaan kun minulla olisi monta mainiota tarinaa kerrottavana tuolta Kallion suunnalta... mutta ne ovat sen laatuisia, että saattaisivat saattaa minut tai ulkopuolisia henkilöitä tietynlaiseen valoon. Että ehkä ne jäävät sitten joskus lapsenlapsille varoittavina esimerkkeinä välitettäviksi.

Huomenna lähdetään Helsinkiin. Olen jotenkin hyperaktiivisessa olotilassa, en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tai nyt pitäisi pakata Samulille jotain vaatteita ja vähän omia vaatteita (kun äiti rahtasi niitä viimeksi tuolta tänne pestäväksi vaikka yritin vastustaa). Sitten pitäisi lukea viimeiset 3 sivua tenttikirjaa. Minua oikeasti jännittää kun olen tuonne pääsyä odottanut, hieman tuntuu, että varmaan tulee pettymys kun kai kuvittelen että siellä jotain olisi tekemistä ja yhden ihmisen näkemistä. Mutta äh, mitäpä minä mitään piruja tässä seinille maalailen etukäteen, tulkoon mitä tulee. Eiköhän kaikki mene hyvin.

( Testihärpäkkeet )

En ole taaskaan kirjoittanut pitkään aikaan. En oikein tiedä, mitä sitä pitäisi tai voisi tänne raportoida. Olemme Samulin kanssa olleet vuoroin Helsingissä ja vuoroin Kokemäellä, nyt olemme taas täällä vanhempieni luona, Helsinkiin matkataan ensi maanantaina.

Kaikenlaista on tapahtunut, varsinkin Helsinki rintamalla. Viimeisellä reissulla taisin ottaa ja ihastua hölmösti, jotain vastakaikuakin kai oli, sitten täytyi lähteä Kokemäelle kun olin luvannut vanhemmille. Nyt olen täällä kärsinyt ja laskenut päiviä Helsinkiin pääsyyn, mutta en lopulta tiedä onko siitä isosti hyötyä. Loppujen lopuksi kaikilla mahdollisilla ihmissuhteillani on ollut taipumusta päättyä onnettomasti ja päällämme roikkuvat ennusmerkit ovat kaikkea muuta kuin hyviä ja tasapainoisia. Vaan toisaalta johonkuhun tuollaiseen ihmiseen olen aina toivonut törmääväni. Ja hassun sattumanvarainen ja yllättävä se törmäys oikeastaan olikin. Eipä enempää tästä kai, jatkoa seuraa ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa.

Samuli on kasvanut ja kehittynyt hurjasti. Hän on jo puolentoista viikon ajan syönyt kiinteitä ruokia ja ruokavaliossa on tässä vaiheessa peruna, porkkana ja kaurapuuro. Eipä järin monipuolista, mutta varsinkin kaurapuurosta poika tuntuu pitävän. Tämän lisäksi hän on oppinut istumaan ja etenemään jotenkuten, ei oikeastaan konttaamalla mutta jotenkin raahautumalla eteenpäin (yllättävän nopealla vauhdilla). Tuntuu myös, että kiinteiden ruokien myötä hänen päivärytminsä on muuttunut säännöllisemmäksi, ei tosin välttämättä ihan itseäni miellyttävällä tavalla: poika menee aikaisin nukkumaan ja herää joskus ennen kahdeksaa meuhkaamaan sängyssä. Mutta näin kai "keskiverto" vauvojen kuuluisikin.. minä jotenkin tykkäsin vaan siitä 22-23 nukkumaan ja ylös joskus ennen yhtätoista.

Ensi maanantaina minulla on tentti, Venäjän historiaa taas. Se edellinen Venäjän historia sujui ihan hyvin, vanhemmat katselivat Samulin perään kun olin tentissä ja 5 sain lopulta. Sinällään en tiedä, onko tuosta mitään hyötyä minulle, mutta jos samaa tahtia jatkan, alkavat perusopinnot kohta olla kasassa (no tämän nyt lukemani lisäksi jäljellä on vielä kaksi tenttiä, mutta molempiin ihan siedettävät määrät luettavaa). Vielä sata sivua tämänkertaista tenttikirjaa jäljellä, mutta eiköhän tuo mene tässä viidessä päivässä.

Uudenvuoden aatto sujui varsin leppoisasti. Katselin koneelta Quella villa accanto al cimitero (tunnettaneen paremmin The House by the Cemeterynä) leffan, joka oli ihan kohtuullinen Fulci vaikka toistaiseksi mieluisimpana kyseisen herran elokuvista pysyykin E tu vivrai nel terrore - L'aldilà (The Beyond). Elokuvassa hetkisen seikkaillut lepakko ansaitsi ehdottomasti huvittavimman kauhuerikoistehosteen tittelin. Loppu oli sopimattoman kaunis sen kaiken keinotekoisennäköisen veren ja suolenpätkien jälkeen.

Tuon jälkeen jatkoin elokuvakansion tyhjennystä katsomalla 5 minuuttia Danza macabraa. Elokuva olisi epäilemättä ollut mainio, jos kuvanlaatu olisi ollut jossain siedettävän rajojen lähistöllä. Sen jälkeen katsoin puolisen tuntia Seddok, l'erede di Satana elokuvaa, ennen kuin tajusin, että englannin kielinen nimi Atom Age Vampire oli ollut jossain määrin harhaanjohtava (kyse oli enemmänkin jonkinmoisesta kököstä hullu tiedemies -kuviosta) enkä tulisi näkemään yhtään paria kulmahampaita, vaikka kärsisin naurettavasta juonesta ja dubbauksesta loppuun saakka.

Ei kovin kehuttava elokuvailta siis. Selvyydeksi ilmaistakoon, että en katso pelkästään italokauhua, nuo olivat vain jotenkin kasaantuneet odottamaan katselua. Tuon lisäksi lähinnä söin ja katselin ilotulitusta ikkunasta. Hieman haikeaa oli seurailla tyhjää irkkiä, mutta kaipa uudenvuodenjuhlinta on aavistuksen yliarvostettua, en tiedä edes mitä olisin tehnyt tai mihin mennyt, mikäli minulla siihen olisi mahdollisuus ollut. Ja enköhän tulevina vuosina ehdi vuoden vaihtumistakin sitten juhlistaa.

Vuoden ensimmäiset päivät eivät ole kuluneet järin erikoislaatuisesti. Olen kasvattanut vanhempien koneen musiikkikokoelmaa ja harmitellut, että en saa näitä täältä mitenkään fiksusti mukaani Helsinkiin. Samulin vanhoja vaatteita olen lajitellut varastoon, hän kasvaa niin että 74 senttiset ovat jo jääneet pieniksi suurin osa.

Minun piti kirjoittaa muutakin ja syvällisemmin, mutta kello on siinä määrin paljon, että nukkumaan täytyy kiiruhtaa.

Joulu hujahti sitten ohitse. Mitään kummia ei tapahtunut, lähinnä söin enemmän kuin tavallisesti. Lahjoja en onneksi saanut kuin hupparin ja saippuaa, joten en joutunut kovin pahasti nolostelemaan sitä, etten ollut hankkinut mitään. Samuli sai ihan hurjasti lahjoja, jossain mielessä niistä tuli minulle hyvä mieli. Samuli tosin ei ollut paljon millänsäkään. Pitäisi kai olla tyytyväinen, joku kun varoitteli, että seuraavat 15 joulua tulevat sitten pyörimään lahjojen määrän ja laadun ympärillä.

Paljon muuta ei ole tapahtunut, olemme lenkkeilleet melkein joka päivä. Sen lisäksi olen lähinnä lueskellut tenttiin ja piirustellut. Hämmentää kuinka hyvältä tuntuu piirtää pitkästä aikaa. Huomasin tosin, että käsi ei oikein taivu ainakaan helposti piirtämään mitään kovin realistista, erilaisia psykedeelisiä venkuroita sen sijaan on syntynyt kiihkeällä tahdilla. Tentiin lukeminenkin on sujunut ihan kivasti, välillä olen lukenut Samulille pätkiä Venäjän historiasta. Ehkä puolet tenttikirjallisuudesta kahlattu läpi, pitäneet tosin pitää vähän tässä vauhtia yllä, kun Helsingissä en kuitenkaan paljoa varmasti lue.

Samuli tuntuu muuttuneen kovin paljon sosiaalisemmaksi. Hän tuntuu ihan selvästi "juttelevan", naureskelee ja hymisee. Se tuntuu hyvältä. Jotenkin samaan aikaan on tuntunut oudolta, että hän on vielä niin pieni. Tai kun Samuli oli vasta syntynyt, kuukausi ja viikkokin tuntui ihan käsittämättömän pitkältä ajalta, sellaiselta, että siinä tapahtuu vaikka mitä. Tässä vajaassa viidessä kuukaudessa nyt tietysti onkin tapahtunutkin vaikka mitä, mutta kuitenkin poika on vielä vain niin hurjan avuton. Eihän tuossa toki mitään kummaa, mutta saa olon vain tuntumaan pelottavan vastuulliselta. Mutta kevyemmälti puhuen, hänen hiuksensa ovat kasvaneet ja ovat ihanat (ei niitä tosin vieläkään ole kuin ehkä sellainen reilu sentti).

Kaipa tästä voisi lopetella, kun poika kaipaillee ruokaa ja päiväunia... ja jos en nyt laita tätä menemään, poistan vahingossa kuten merkinnän, jonka kirjoittamisen aloitin eilen (ja joka oli muuten paljon fiksumpi ja syvällisempi kuin tämä). Olkoon tuleva vuosi hyvä itse kullekin.

Joulu häämöttää näköjään jo ihan nurkan takana. Se ei herätä suurempia tunteita. Koko joulukuu on ihan hujahtanut ohitse. Sovimme vanhempien kanssa, ettemme osta toisillemme lahjoja, mutta vanhemmat eivät ole tainneet tuota pitää. Mutta enpä aio käydä potemaan huonoa omaatuntoa enää tässä vaiheessa.

Tänä aamuna olin kävelyllä ja mielialani oli jotenkin hurja. Mielessä pyöri Nirvanan Dumb (se ei mitenkään kuvannut mielialaani), silmät kiiluivat ja painelin vähintäänkin kolmasosan pidemmän lenkin kuin tavallisesti. Jollain tapaa olotila oli energisyyden, hyväntuulisuuden ja nostalgian sekoitus. Minulla on hämmentävä olo ympyrän sulkeutumisesta, siitä, että samanaikaisesti kaikki ja ei mikään on muuttunut. Olenpa kryptinen. Lähinnä kai yritän tässä sanoa, että jotenkin minusta tuntuu, että olen oppinut jollain tasolla ymmärtämään itseäni ja olemaan sinut itseni kanssa (mitä en osannut), mutta että oikeastaan monikaan muu asia ei ole muuttunut. Täytyykö ihmisen oikeasti hankkia lapsi ylikäydäkseen teiniangstinsa ja suhtautuakseen asioihin niin, kuin niihin olisi pitänyt suhtautua jo kauan sitten?

Älkää käsittäkö väärin, en minä vieläkään ole muuttunut positiivisuutta hehkuvaksi superpalloksi, alan oikeastaan huomata, että sellainen olosuhteista riippumaton positiivisuus, jota koin ehkä pari kuukautta sitten, on haihtumassa. Välillä surettaa ja välillä tuntuu kertakaikkisen epäoikeudenmukaiselta ja nihkeältä. Mutta jotenkin tuntuu, että itsetuntoni ja olemukseni ovat toipuneet monesta jutusta, joihin oli todella pitkään vaikea suhtautua. Vieläkään en kyllä osaa vastata kehuihin kuin "No jaa, en mä nyt tiedä".

Minusta tuntuu myös, että inspiraationi kirjoittaa ja piirtää ovat palanneet. En tosin ole saanut mitään kovin mainittavaa hengentuotetta aikaiseksi, mutta silti tuntuu aivan uskomattoman hienolta, että päässä risteilee luovia ajatuksia ja jokin osa minusta yrittää sommitella tälläkin hetkellä jotain todennäköisesti julkaisukelvotonta runoa. En oikeastaan tiedä, missä tuo inspiraatio oli tai mikä sen alunperin hävitti. Sen taidan tiedää, mikä sen toi takaisin.

Liikuin massan mukana ja vastasin tuollaiseen kyselyyn, missä tehdään tiliä tästä vuodesta. Eipä siellä taida suurempia yllätyksiä löytyä. Tai yllätyin, kuinka moneen vastaukseen tuli purettua tuota läheisyydenkaipuuta, en oikeastaan osaa ajatella, että tuo olisi niin olennainen juttu.

( Vuosi 2006 -kysely )

Hm, niin, en varmaankaan enää ennen joulua jaksa kirjoitella mitään, joten

Hyvää Joulua kaikille!

Onpahan taas jäänyt taas kirjoittelu vähäsen. No päivitetäänpä siis elämää. Oikeastaan minun pitäisi kyllä olla lukemassa pää höyryten Venäjän historiaa kun poika kerrankin nukkuu - hän on ollut älyttömän levoton, epäilen, että josko olisi hampaita tulossa. Saa sitten nähdä pureeko heti rinnat reikiä täyteen. Olen kuitenkin juuri saanut päätökseen luvun Pietari Suuren hallituskaudesta enkä jaksa ihan heti jatkaa.

Olimme alkukuun Helsingissä. Kaikki siellä sujui tosi hyvin. Poika oli taas ottanut ja kasvanut, painoa ja pituutta neuvolassa 9915 g ja 72 cm. Aika hurja, kilon verran lisää - minun puolestani saisi kasvu aavistuksen tässä vaikka rauhoittuakin, mutta parempi se kai näin päin, kuin että olisi huolta, saako tarpeeksi ravintoa. Mutta eipä siis ollut painostusta kiinteiden aloittamiseen.

Näin kaikkia ihmisiä taas, mikä oli ihanaa. Varsinkin yhdestä kohtaamisesta jäi päälle jonkinmoinen hämmentynyt onnentunne. Toivonpa vain, ettei liiaksi käy päähän moinen. Vähän harmillista, etten ehtinyt mihinkään vanu-rientoihin, lähdin Kokemäellekin juuri ESVN:n pikkujoulujen aamuna. Tosin vähän epäilyttää, olisiko tuonne sopeutunut selvinpäin. Tuli kyllä harvinaisen kovasti sellainen fiilis, että olisi mukava jättää poika isänsä kanssa muutamaksi tunniksi joskus että pääsisi jossain käymään ja olemaan aavistuksen rennommalti, mutta toisaalta enpä sitten tiedä toimisiko oikeasti käytännössä. Ei nyt kyllä välttämättä vielä seuraavalla Helsingin reissulla, silloin Samuli on vasta 5 kk ja tuntuu, että se on hurjan vähän... ehkä sitten joskus kun syö jonkimoisesti kiinteitä.

Tosiaan, seuraava Helsinginreissu tammikuun alussa, odotan jo melkoisesti. Tuntuu hyvältä tietää, että sitä arkea pystyy ihan itsekin pyörittämään, että kavereita löytyy ja jaksavat nähdäkin. Ei nyt ihan samoissa ympyröissä ole tullut pyörittyä, monta vanututtua ei ole nähnyt reilusti yli puoleen vuoteen, mutta kuitenkaan totaalinen yksinäisyys ei ole koittanut. Sitä kovasti hermoilin ja pelkäsin kun raskaanaollessa tuli otettua etäisyyttä kaikkiin ja kaikkeen ja nyhjättyä yksin kotona.

Paljon ei tämä kirjoitus tainnut nyt mitään konkreettista kertoa, mutta ehkä jokunen päivä puhun lisää kun ei ole mitään tekemistä. Nyt lukemaan tenttiin lisää (sain käytyä siellä kirjastossa).

Ai niin, pitänee vielä lisätä, että laitoin sitten tukan takkuun haaveiltuani siitä useamman vuoden. Oli hivenen rassaava prosessi, mutta tulos saa aikaan tyytyväistä hyminää. Tuntuu, että ulkokuori ja pään sisus ovat jonkinmoisessa tasapainossa.

Mieliala on jälleen kunnossa pienehkön ajatusten selvittelyn jälkeen. Annan kai ulkoisten olosuhteiden liiaksi riepotella itseäni. Tai ehkä pikemminkin tulkintani ulkoisista olosuhteista. Pitäisi oppia uskomaan enemmän itseensä. Tai edes siihen, että kaikki jotenkin järjestyy.

Olen hyväntuulinen kun lumi on melkein kokonaan sulanut. Pääsemme vaunulenkkeilemään paremmin. Eilen oltiin ensimmäistä kertaa melkein viikkoon kävelyllä ja raikasti huomattavasti mieltä. Vähän harmi vaan tämä pimeys, en ole tarpeeksi aamuihminen, että pääsisin matkaan ennen kuin on jo hämärää.

Samuli kehittyy jatkuvasti hurjasti. Nykyään hän osaa tarttua asioihin ja pidellä niitä kaksin käsin. Ja viedä suuhun. Ja kuolata kauheat määrät. Mielenkiintoista, kuinka sitä suhtautuu aika luontevasti oman lapsen kuolaamisiin ja nenän valumisiin. Ennen nuo ovat ajatustasolla olleet sellaisia tosi ällöjä juttuja, mitä en aina itselläkään ole oikein kestänyt (no, en minä ole pahemmin kuolannut tosin viime aikoina...). Nyt sitä jotenkin vaan ajattelee että kuuluvat elämään.

Olen taas lukenut aika paljon. Viimeksi Keskusteluja Jumalan kanssa, joka on pari kertaa aikaisemminkin pitänyt aloittaa. En oikein osaa sanoa tuosta kirjasta mitään. Toisaalta se teki hurjan vaikutuksen, mutta toisaalta tuntui, etten tajua mitään. Tietyssä mielessä se antoi jotenkin hurjasti toivoa siitä, että voisi olla ihmisenä jotain muutakin kuin mitä nyt on. En osaa selittää, jotenkin minusta hieman tuntuu, etten oikeastaan haluakaan, tuntuu, että pitää ajatella oma pää vähän selvemmäksi ensin.

Helsingin reissu tuli sitten tehtyä. Kaiken kaikkiaan sujui todella hyvin. Pärjäsimme Samulin kanssa, saimme kaikki pakolliset jutut hoidettua, näimme kaikki ihmiset, jotka halusinkin nähdä ja muutenkin oli aika leppoisaa. Yliopiston kirjasto ja opiskelijakortin Lyyra-päivitys jäivät väliin, mutta en minäkään sentään ihan yli-ihminen ole. Ensimmäinen potentiaalinen tenttikin on onneksi vasta tammikuun lopussa.

Tuntui tosi hyvältä päästä juttelemaan pitkästä aikaa omia juttuja, pidemmäksikin aikaa olisi voinut jäädä vaikka. En nyt kuitenkaan viitsinyt lähteä vanhempien kanssa kehittämään mitään dramatiikkaa aikatauluista, vaikka seuraavalla kerralla voisi toiseen suuntaan ainakin olla jossain määrin helpompaa kulkea junalla. Eiköhän se onnistu jos poika ei ihan mahdottomaksi ryhdy. Ergo oli todella kätevä.

Vähän ehkä tuli ähky tuosta yhtäkkisestä tekemisen paljoudesta, en ehtinyt joogata lainkaan tuolla enkä muutenkaan saanut oikein rauhoituttua. Siitä sitten seurasi täällä kotona eilen vähän turhautunut ja kiukkuinen olo. Tänäänkin on vähän jotenkin tuntunut sellaista tyhjyydellistä näiverrystä ja viluttanut, mikään ei oikein ota sujuakseen.

Yhden ihmisenkin tapaamisesta seurasi jonkinlainen stressi, en jotenkin oikein osannut olla, hermostutti kun Samuli heittäytyi huutamaan ja muutenkin. Turhauttaa tämä sosiaalisten tilanteiden sujumattomuus ihmisten kanssa. En oikeastaan tiedä, pystynkö selvinpäin tutustumaan keneenkään "oikeasti" ja se tekee olon jotenkin aika surumieliseksi. Kun olisi ajatusta ja fiilistä ja kaikkea mutta se vain katoaa ilmaan ja pystyy juuri ja juuri pitämään itsensä jonkinlaisen normaalihkon sosiaalisen kommunikaation pinnan yläpuolella. Vaan eipä kai siinä mitään, asioiden kulku olkoon sellainen kuin on, ehkä minä joskus opin. Tai sitten en ja katkeroidun lopullisesti siinä viiden vuoden sisällä.

Tänään olen ollut hieman väsynyt, nousin kello puoli yhdeksältä. Ulos ei ole päässyt, kun siellä sataa räntää. Joogailusta elättelen toiveita, saa nähdä onnistuuko kun Samuli on nukkunut jo pari tuntia tuolla ja puolisen tuntia pitäisi vielä odottaa kun tuli kahvit juotua reilu tunti sitten.

Eilen turhan tietokoneella oleilun välttely sujui aika hyvin, tänään sitten juutuin vastapainoksi lukemaan pitkästä aikaa Eläinoikeusfoorumia kolmeksi tunniksi. Jotenkin se sai ajatukset levottomiksi. Siis konkreettisesti, pyöri päässä kauheasti kaikkea, mitä voisi tuonne kirjoittaa tai vastata johonkin juttuihin, miten voisi närkästyä jostain ärsyttävistä mielipiteistä ja niin edelleen. Joillakin foorumeilla on tuollainen hieman outo vaikutus minuun... Samaan aikaan en ole saanut aikaan varmaan yhtään kirjoitusta mihinkään ties kuinka pitkään aikaan. Monesti sen sijaan suunnittelen ja pyöritä vastausluonnoksia päässäni sanamuotojen hiomista myöden. En oikein tiedä, mistä tuo johtuu.

Joogailu sitten vähän auttoi tuohon, jotenkin sai sitä ajatuskasaumaa hieman liuoteltua keskittymällä vajaaksi tunniksi johonkin ihan muuhun. Huomasin, että olen huomaamattani joogannut kolmena päivänä peräkkäin. Olo on melkein tyhjä, jos ei jostain syystä tai laiskuuden vuoksi olekaan ehtinyt. Ihan huippua, en oikeasti koskaan uskonut, että tuo voisi olla niin mukavaa. Nuorempana joogailu oli enemmän sellaista päämäärätietoista ja vähän pakkoa, sitä teki jostain velvollisuudentunnosta ja hippiuskottavuudesta (no ok, tuo nyt on ehkä hiukan kärjistys). Nyt olen ottanut vaan sillailla, että ei mitään paineita ja sehän tuntuu ihan sujuvan. En tosin tiedä, aika tarkalleen 45 minuuttia tuohon menee ja elän käsityksessä, että se on vähän lyhykäinen aika... mutta en toisaalta kykene näkemään, että se voisi olla ainakaan mitenkään haitallisempaa, kuin olla tekemättä mitään.

Juuri kun ehdin kehua, että Samuli nukkuu kahdet päiväunet siihen ja siihen aikaan, eilinen ja tämä päivä on pistetty tuota aikataulua hulinaksi. Eilen nukuttiin 30-45 minuutin pätkissä, tänään sitten ei lainkaan ennen kello 14, minkä jälkeen tähän asti paria ruokataukoa lukuunottamatta. Yöt ovat olleet ehkä hiukan aikaisempaa risaisempia, tosin Samuli ei syö enempää, mutta kääntyilee, ähisee ja syö peukaloa. En oikein sitten siinä osaa niin hyvin nukkua. Mutta ihan hyvin pärjäilen. Päivisin meillä ollaan valveillaoloaikana pääsääntöisesti tosi aurinkoisia ja tykätään minun vanhasta vinkuvasta nallestani (se vinkuna kuulostaa kyllä enemmän possulta kuin karhulta, mutta Samuli ei ole vielä valittanut).

Hyvän venäläisen rokin löytymättömyyskin ratkesi erään toverin kehotettua kuuntelemaan Tequilajazzz nimistä bändiä. Vasta yksi levyn tosin on tullut pari kertaa kuunneltua, mutta kuulostaa mainiolta. Tällaiselta hivenen leijuvalta ja rytmiseltä rokilta. Ja ainakin nimi on hauskan sympaattinen.

Jotenkin tänään tiedostin konkreettisesti, kuinka hirveän paljon aikaa vietän koneella. Käytännössä kaiken ajan, jota en nuku, syö, joogaa tai vietä Samulin kanssa. Ja se on aika paljon. En oikeasti keksi mitään muuta tekemistä. Minulla ei ole enää mitään kauhean mielenkiintoista luettavaa (en ole sään takia päässyt kirjastoon), enkä oikein ole hankkinut ihmisten kanssa sosialisoinnin ja ulkoilun lisäksi pahemmin koneen ulkopuolisia harrastuksia. Ajattelin, että huomenna voisi yrittää vähän rajoittaa, jos olisi nätti ilma niin voisi vaikka vaellella kirjastoon. Ja voisi vain ylipäätään yrittää pitää edes sellaisen kontrollin, ettei menisi koneelle vain lusmuamaan vaan tekemään edes jotain tiettyä juttua. Tai kirjoittaisin edes. Olisin varmaan puolessavälissä romaanikäsikirjoitusta jos olisin käyttänyt kaiken hassujen kuvien katseluun ja irc-logien lukemiseen käyttämäni ajan siihen. Ei sillä, että varmaan mitään vakavaa välttämättä koskaan kirjoittaisin (vaikka minulla onkin eräs idea, joka tosin on mahdollisesti hivenen liian kliseinen toteutettavaksi sellaisenaan kuin se päässäni sijaitsee).

Niin, olen siis ollut liiaksi koneella. Muutama päivä sitten hankin Last.fm-tunnuksen ja olen sen johdosta jopa ryhtynyt kuuntelemaan enemmän musiikkia. Tuo ei kyllä anna kovin järjellistä kuvaa musiikkimaustani kun enimmäkseen olen pyörittänyt koneelta löytyviä biisejä satunnaisessa järjestyksessä. En minä oikeasti tykkää Manicsista ihan noin paljoa enkä normaalisti kuuntele Infected Mushroomia noin paljon... vaikka olenkin ihastunut Converting Vegetarians levyyn viime aikoina. Samulikin pitää siitä. Olen myös yrittänyt löytää tuon last.fmin kautta kuunteluun muutakin venäläistä musiikkia kuin Аквариум ja Жанна Бичевская. Toistaiseksi ei ole kovin hyvin onnistunut, toisaalta olen hieman harjoittanut pikakuuntelua. Ainoa toistaiseksi jollain tasolla iskenyt on sellaisen artistin kuin Дельфин levy Звезда. No, eipä kai minun mikään pakko ole pitää ylipäätään kovin suuresta valikoimasta venäläistä musiikkia, mutta kun kiinnostaisi.

Samulin kanssa sujuu kaikki hyvin. Hän tuntuu oppineen nukahtamaan illalla ilman, että minä menen samoihin aikoihin nukkumaan. Se on jotenkin helpottavaa, koin sen 19-21 nukkumaanmenoajan vähän rassaavana kun en kuitenkaan pystynyt nukkumaan vaikka olisin herännyt aamulla kuinka aikaisin. Muutenkin tuntuu vakiintuneen meillä päiväunet johonkin 10-13 ja 16-19 väleille. Ihan hyvät aikataulut siis... vaikka olen saamani vapaa-ajan lähinnä käyttänyt tuohon aikaisemmin kuvaamaani koneella junnaamiseen. "Sanallinenkin ilmaisu" tuntuu Samulilla kehittyvän ihan kivasti, hän höpisee aina vain enemmän ja pidempiä pätkiä.

Mutta joo, eiköhän tämä tästä, jos vaikka poistuisi koneelta. (Niin, taitaapi olla hivenen ristiriitaista kirjoitella liiasta tietokoneella roikkumisesta nettipäiväkirjaan...)

Eilen ja tänään minulla on ollut hyvin vahva tunne, että sanat eivät toimi. Olen aina pitänyt kovasti sanoista, minusta niillä on ollut helppo leikkiä ja väännellä niitä mieleni mukaan. Nyt kuitenkin jotenkin olen törmännyt suunnattomaan ilmaisuvaikeuteen ja määrittelemättömyyteen. Sellaiseen tunteeseen, että jokaisella sanalla jonka pudottaa suustaan tai hakkaa koneen näytölle, vie itseään kauemmas siitä, mitä oikeasti halusi ilmaista. Kun ajatukset ja tunteet eivät enää yhtäkkiä täysin vastaakaan sitä mitä on kunnolla mahdollista sanoa. Tai ehkä pikemminkin tehdä ymmärrettäväksi. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä tämä johtuu - ehkä olen alkanut pyöritellä asioita jonkin verran päässä aiempaa enemmän.

Asia, mitä tulin pyörittäneeksi erityisellä hartaudella viime yönä (vaikka järkevintä olisikin ollut rauhoittua ja nukkua kun Samulikin vaihteeksi oli rauhallinen), oli se, millainen oikeasti olen. Muistan tunteneeni hurjia vapauttavia onnellisuuden tunteita ja halua itkeä, koska oikeasti ehkä olinkinkin oikeastaan jossain suhteessa sellainen ihminen, jollaiseksi en uskonut koskaan pystyväni tulemaan. Kaikki lähti siitä, kun eräs ihminen kertoi minulle, miltä vaikutan. Olin jotenkin aivan... no jollain tasolla melkeinpä järkyttynyt, että minussa saattaisi joku nähdä sellaista. Olen jotenkin asennoitunut niin, että minä olen se hiljainen ja kömpelö ja se joka ei koskaan tajua mistään mitään. Olenhan minä ainakin jossain suhteissa noita kahta ensimmäistä ja joskus minulla on hiukan vaikeuksia käsittää joitakin asioita oikealla tavalla, mutta silti. Sitten tajusin, että eihän minulla oikeastaan välttämättä ole kauheasti syytä ajatella noin paitsi se kun yläasteella ihmiset sanoivat, että olen tyhmä ja pihalla kaikesta. En tiedä, olen jotenkin vain niin tottunut olemaan... monissa suhteissa olosuhteiden pahoinpideltävänä (vertauskuvallisesti) omaa passiivisuuttani ja ajatellut, että niin kuuluu olla, koska ei minusta oikeasti ole mihinkään. Hm, no tätä ei kai pitäisi ymmärtää väärin, en minä oikeasti ole ajatellut olevani tyhmä, mutta jotenkin... minun ei kuuluisi pärjätä missään oikeasti koska se on vain jotain kosmista väärinymmärrystä ja oikeasti minulla kuuluisi olla kurjaa. En sitten tarkalleen tiedä, miksi minulla kuuluisi olla kurjaa, kai siksi kun olen tällainen.

Samalla tajusin myös, että ehkä omalla ajatusmaailmalla ja tekemillään asioilla on tiedostamattaan aiheuttanut osan niistä kurjuuksista. Ei niin, etteikö sitä olisi tullut ihan rehellisesti joskus väärinkohdelluksikin, mutta... miksi ihmeessä siinä pitäisi jäädä vellomaan ja etsiä todisteita siitä, että vika oli itsessä. Ilmaisen tämänkin nyt hieman paradoksaalisesti. Tarkoitan, että tavallaan yksittäisistä kurjuuksista olen vetänyt sen johtopäätöksen, että ne ovat ansaittuja ja sitten jotenkin omalla käytöksellä vielä kaksinkertaistanut sen ahdistuksen ja pahan olon.

Mietin myös, miksi pelkään niin hysteerisesti hylätyksi tulemista. Sitten kuitenkin tavallaan testailen ihmisiä jatkuvasti kertomalla asioista, joissa olen huono, typeristä asioista joita olen tehnyt ja niin edelleen. Ei sillä, etteikö rehellisyys olisi ihan hyvä juttu, mutta onko sitä pakko heittää koko ämpärillinen ahdistusta ja synkkiä juttuja jonkun mukavan ja viattoman vastaantulijan päälle...

(Kirjoitinpas kasan keskeneräisiä ajatuksia niillä toimimattomilla sanoilla, en tiedä, onko tässä mitään ymmärrettävää. Enemmän kai avaudunkin tässä itselleni, tarve purkaa mieltään eikä ole oikein ketään juttukaveria, mesessä ja irkissä ei ole ketään ja vanhemmatkin lähtivät sienimetsälle - ei sillä, että vanhemmilleni ensimmäiseksi näistä ryhtyisin kertoilemaan.)

Tänään pääsin vihdoin ulos vaunulenkille ja mieliala oli älyttömän korkealla. Hymyilin suurimman osan matkasta. Lisäksi kävelin 9 000 askelta, kohta ei enää tarvitse edes pidentää lenkkiä vaan vain parantaa kävelyvauhtia (tavoitteena on siis semmoinen osapuolleen 10 000 askeleen lenkki). Pitäisi ehdottomasti päästä useammin, vaan minkäpä sitä säille ja pojan mielialoille voi. Mutta hyvä näinkin.

Mietin kävellessä kaikenlaista maailmankaikkeuden olemuksesta. En niinkään siitä fyysisestä, vaan siitä, kuinka kummallisilla tavoilla joillakin toiveilla on tapana toteutua. Oikeastaan pystyn paikantamaan useammankin toteutuneen toiveen. Toisaalta ehkä voisi sanoa, että kyseessä on sattuma, tai että nimenomaisten toiveiden toteutuminen ei alunalkaenkaan ollut erityisen epätodennäköistä. Luonteeni on kuitenkin sellainen, että jollain tapaa haluan uskoa kyseessä olevan jotain erityistä. Toisaalta hiukan pelottaa. En oikein osaa luottaa siihen, että positiiviset asiat oikeasti pysyvät sellaisina.

Juuri muuta ei ole tapahtunut. Samuli on nukkunut hieman levottomasti ja oppinut laittamaan molemmat kätensä yhteen. Ensinmainittu seikka on myös pitänyt minua jonkin verran hereillä, mutta kokonaisuudessaan valvomisen ja nukkumisen tasapaino ei ole kriittisellä tavalla horjunut. Olen vieläkin joogannut ja se saa edelleen mielialan hyväksi. Luen edelleen sitä Pussikaljaromaania enkä tahdo päästä kerralla muutamaa sivua pidemmälti eteenpäin.

No niin, nyt voin taas kirjoittaa ratkaistuani älypää.comin vaikeimman tason sudokun kertaalleen. (Tosin joku oikeauskoinen voisi väittää, että huijasin kun aloitin uuden pelin niin monta kertaa, että tuli sellainen, jonka pääsin läpi - minun olisi varmaan pitänyt ratkaista se ensimmäinen vastaantuleva alusta loppuun.)

Olen viettänyt muutaman viime päivän sisällä surkean sään takia ja olo on todella tunkkainen. Haluaisin kovasti lenkille, mutta ei tuonne sateeseen oikein voi mennä. Olen kuitenkin aloittanut taas jonkinmoisen joogaamisen, vaikka en ikinä uskonut pystyväni ja ehtiväni Samulin kanssa. Jostain kummasta sitä aikaa on vain löytynyt ja mieli siitä on todella hyvä. En tosin ole ihan varma, pitäisikö tästä iloita vielä, voihan olla, että taas ensi viikolla laiskistun enkä enää saa itseäni tekemään mitään. Toisekseen, olen toistaiseksi onnistunut omistamaan noin 35 minuuttia päivästä tuohon, ei siis mikään hurja suoritus. Olen kuitenkin luvannut itselleni, etten hanki loputonta syyllisyyttä siitä, etten saa panostettua paria tuntia, tuokin varmaan on parempi kuin ei mitään.

Samuli kasvaa ja kehittyy oikein hienosti. Tai ainakin minusta näyttää siltä. Tuntuu myös, että hän ei enää hermostukaan niin usein kuin ennen, joskus melkein stressaannun siitä että poika ei huuda ja viihtyy välillä yksikseen pidempäänkin. Tulee jotenkin sellainen olo, että jos hän on yksinäinen ja tylsistynyt. Mutta kovin hän hymyilee aina kun hänelle puhutaan.

Olen ollut kovin hyvällä mielellä taas/edelleen. Hieman tuo on ehkä sikäli tasoittunut, että en enää hihku kenellekään puhelimessa (toisaalta minä en puhu juurikaan puhelimessa), mutta sellaista tasaista hyvää mieltä esiintyy. Irkissä olen käynyt keskusteluja, joista on tullut hyvä mieli. Kerrankin tuntuu siltä, että juttelee jonkun ihmisen kanssa, johon osaa olla suhtautumatta jotenkin hassusti. Tai siis tuntuu, että käydään tasa-arvoisia keskusteluja joihin molemmat antavat tavallaan jotain itsestään... kumpikaan ei tavallaan ole toisen henkisen tasapainon ylläpitäjä tai mitään muutakaan hämärää lisäarvoa.

Olen lukenut Pussikaljaromaania. Se on tylsä. Tai pikemminkin en löydä mitään kosketuspintaa siihen, paitsi Kallion. Mutta kun en minä pussikaljoittelekaan omassa Kalliossani niin eläytyminen jää tuttujen paikkojen bongailuksi. Helsinkiin kaipaan edelleen. Toivottavasti en aseta tuolle reissulle liian suuria odotuksia. On vain niin yksinäinen olo ja kaipaan, että jotain tapahtuisi hieman arkirutiinien ulkopuolella.

Onpa taas tullut huomaamatta kirjoitustaukoa. Syynä on aika paljon se, että elämäni on ollut melko vivahteetonta. Minä haluan Helsinkiin! En jaksa tätä kokemäkeläistä tapahtumattomuutta ja seisovaa ilmaa ja perunajauhotehtaan hajua. No joo. Vajaan kuukauden päästähän sinne pääsenkin, enköhän kestä siihen saakka.

Olemme Samulin kanssa käyneet kävelyllä paljon ja minusta tuntuu, että kunto on parantunut hurjasti kun olen rahdannut poikaa Ergossa (käytännöllisempää kuin vaunulenkkeily). Hän on aika valloittava, hymyilee jatkuvasti ja höpisee jotain omiaan. Tuntuu, ettei sitä ennen oikein tajunnut, millaisia lapset oikeasti ovat. En nyt tarkoita, että valloittavan ihania, vaan kuinka persoonallisia ja paljon muutakin kuin vaipanvaihtoa ja imetystä. Vaikka myönnän minä, että välillä pyörittelen mielessäni, millaista elämä olisi, jos sitä olisi vastuussa vain omasta toiminnastaan. Tuskin nyt kauhean paljon parempaa kuitenkaan, enköhän silloin painisi tässä vaiheessa vuotta jo muutaman keskenjääneen kurssin aiheuttaman syyllisyyden parissa...

Mieliala on edelleen ollut positiivinen, vaikka uutiset Anna Politkovskajan murhasta viime lauantaina iskivätkin hetkeksi ilmat pihalle keuhkoista. Ihan kirjaimellisesti, kävelin ympäri taloa Samuli sylissä ja tuntui, ettei henki kulje. Vaan mitäpä sitä voisi sanoa, ei tuo täysin odottamatta tullut. Silti minä en vain sopeudu siihen, että tuollaista tapahtuu. Ei kai siihen pitäisikään sopeutua.

Viime viikolla valvoin yhden yön lukien Sofi Oksasen Stalinin lehmiä (olen taas päässyt lukemisen makuun, parhaillaan luen Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta). Pidin kirjasta ja tunnistin paikoitellen itseäni sieltä. Ei minulla koskaan ole ollut syömishäiriötä - vaikka ruumiinmuotoni ei minulle täysin ongelmaton aina ole ollutkaan - mutta kuitenkin päähenkilön ajatuskulut paikoitellen vastasivat pelottavan paljon omiani.

Olen myös jättänyt tekotaiteellisen ilmoituksen deitti.nettiin (en usko koko sivustoon, siksi ilmoituksen oli pakko olla tekotaiteellinen ja vaikuttaa siltä, ettei minua oikeasti kiinnosta). Muutama vastaus sieltä putoili, ahdistaa vähän, kun oikeastaan sanoin, että kaipaisin vain kaveria ja... no kuka oikeasti hakee tuollaisesta "vain kaveria"? Tai no, enpä kai minä ihan vain pelkkää kaveria, mutta pelkään taas hajottavani jonkun viattoman ja herkän henkilön maailmankuvan jos lähden johonkin vakavamielisempään. Ei minulla ole siihen edes mahdollisuutta. Päh. Yhden ihmisen kanssa on pari mielenkiintoista mailia lennellyt edestakaisin, mutta samalla minuun on iskenyt jonkinlainen hurja epävarmuus omasta itsestäni. Semmoinen, joka tulee aina, kun joku on liian samanhenkinen. Vaikka enhän minä tässä mitään menetä.